"Etkö olekkin iloinen, ettet kääntänyt valoja päälle?"

Jenni ja Minna olivat yliopistossa kämppäkavereita, joilla oli hyvin erillaiset persoonat. Kun Jenni oli se sosiaaliperhonen, joka löytyi aina tapahtumista, Minna oli lukutoukka ja vakava ja hänet löysi usein kotona opiskelemassa.

Kun kokeet lähestyivät, Minna keskittyi mitä tarkimmin luokassa, ottaen täydellisiä muistiinpanoja, kun taas Jenni käytti suurimman osan luokassaoloajastaan flirttaillen nuorelle miehelle, johon hän olis iskenyt silmänsä. Jenni huomasi huonosti ajankulun luokassa, koska hän tiesi, että saisi Minnan hyvin kirjoitetut muistiinpanot ja päivityksen siitä, mitä luokassa puhuttiin.

Tärkeiden "viimeisen tunnin -tuntien" jälkeen Jenni yritti houkutella Minnaa liittymään isoihin pippaloihin, joihin hänen uusin löytönsä oli kutsunut heidät. Minna -tietysti- kieltäytyy kunniasta, että pääsisi kämpilleen opiskelemaan. Jenni lähti juhliin, uskoen, että hänellä olisi seuraavana aamuna aikaa rämpiä kysymykset ja Minnan muistiipanot läpi.

Sosiaalisena, muttei siltikään naurettavan laiminlyövänä henkilönä, Jenni lähtee juhlista järkevään aikaan hauskanpidon jälkeen. Hän uskoo, että vaikka oli myöhä, on hänellä yhä aikaa opiskella Minnan kanssa, jonka pitäisi olla ylhäällä vähän myöhempään, kuin yleensä. Joka tapauksessa, olisi tarpeeksi ajoissa katsella Minnan muistiinpanoja, vaikka Minna olisikin menossa nukkumaan.

Kun Jenni saapui kämpille kahden aikaan aamusta, olivat valot poissa ja asunto täysin pimeä, joten Jenni miettii uudelleen päätöstään Minnan muistiinpanoista. Hän ajatteli, että kunnollisilla yöunilla hän saisi Minnan kiinni aamulla. Jenni suunnisti suoraan sänkyyn ja vaihtoi pyjamat päälleen pimeässä ja laittaen kuulokkeet päähänsä, jotta hän ei häiritsisi Minnaa.

Aamulla, tuoreena yöunistaan, Jenni kurkisteli Minnan huonosti valaistua puolta. Hän kutsui pehmeästi Minnaa herättääkseen tämän, ainakin saadakseen tämän muistiinpanot. Jenni pukeutui nopeasti ja kun vastausta Minnan puolelta ei kuulunut, meni hän tämän huoneeseen.

Kun Minna -joka makasi vatsallaan- ei vastannut lempeään töytäisyyn, Jenni tarttui häneen rankemmalla kädellä vetäen hänen olkapäästään, jotta saisi tämän hereille. Ei vastausta. Jenni työnsi pari kertaa kovaa ja käänsi Minnan kyljelleen.

Sitten Jenni tuskin näki -koska aamuaurinko niukasti paistoi huoneeseen-  miksi Minna ei vastannut:

Hän oli kuollut.

Ja yltä päältä veressä... Kauhistunut ilme kasvoillaan!

Jenni alkaa panikoimaan ja pistää valot päälle vain paljastaakseen verisen sotkun kaikkialla Minnan puolella huoneesta. Verta peitoilla, verta kirjoilla jne... Kun Jenni vajoaa polvilleen maahan, hän nostaa päätään, ettei katsoisi Minnaa ja kaikkea sitä verta.

Katossa oli Minnan verellä kirjoitettu:

"Etkö olekkin iloinen, ettet kääntänyt valoja päälle?"

Tiedän, että olet hereillä.

Olen maannut tunteja. Kelon on 5:35 aamuyöstä, enkä voi tehdä paljoa. Tiedätkö mikä on kamalin osa tilanteestani? Olen samassa huoneessa vanhempieni kanssa. He vain katselevat minua, enkä voi muuta, kuin katsella takaisin ja yrittää olla itkemättä tai huutamatta. Heidän silmänsä ovat keskittyneet minuun ja heidän suunsa ovat laajalti auki. Ilmassa leijailee vahva veren haju ja tunnen halvaantuneeni pelosta.

Anna, kun kerron. Aina, kun annan jonkun vihjeen siitä, että en nuku, olen kusessa. Kuolen, eikä ympärillä ole ketään, joka voisi auttaa minua. Olen yrittänyt miettiä tietä ulos täältä, mutta ainoa keino olisi se, että ryntäisin ovesta ulos ja kiljua apua, toivoen, että naapurini kuulevat minut. Se on riskiä, mutta jos pysyn tässä, kuolen varmasti. Hän odottaa, että heräisin ja näkisin hänen mestariteoksensa.

Ihmettelet varmaankin, mistä on kyse. Tahtini on usein liian kova.

Noin kolme tuntia sitten, kuulin kirkumista taloni toiselta puolelta. Nousin ylös ja menin tarkistamaan ääntä, ennenkuin tajusin, että minun pitää käydä vessassa sen sijaan, että tutkisin. Olisin voinut saada itseni hengiltä, mutta tein sen ja kurkistin vessan ovelta. Matolla oli verta ja huolestuin ja juoksin takaisin huoneeseeni, piilottelin kuin nössö peittoni alla. Yritin saada itseni nukahtamaan, mutta se uni, mitä sain, oli oikeasti koiranunta.

Sitten kuulin, kun kylpyhuoneen ovi aukesi. Kun kerta olin kauhistunut lapsi, kurkistin peittoni alta nähdäkseni, mitä tapahtuu. Pystyin näkemään jonkin raahaamassa kuolleita vanhempiani huoneeseen. Se ei ollut ihminen, sen voin kertoa. Se oli hiukseton, silmätön ja vaatteeton ja olento käveli, kuin luolamies, selkä kyyryssä. Mutta tämä olio oli fiksumpi, kuin yksikään luolamies. Se tiesi, mitä teki.

Olento valmisteli isäni sängyn reunalle ja pisti hänet katsomaan minua. Sitten se istutti äitini tuolille ja kohdisti hänetkin minua kohti. Sen jälkeen olio alkoi hieromaan käsiään seinään, sotkien seinän verellä ja piirsi ympyrän, jonka sisällä oli paholaisen pentagrammi. Tämä olento oli tehnyt, ehkä omasta mielestään, mestariteoksen. Viimeistelyksi, se kirjoitti jotakin seinälle, jota en voinut lukea pimeässä.

Sen jälkeen olio asettautui sänkyni alle, odottaen mahdollisuutta iskeä.

Pelottavin osa, on se, että silmäni ovat sopeutuneet pimeyteen ja nyt voin lukea seinän viestin. En halua katosa sitä, koska on kamalaa miettiä sitä, mutta minusta tuntuu, että minun pitää nähdä se, ennen kuolemaani.

Katsoin olennon mestariteosta.

"Tiedän, että olet hereillä."

Rannenauhat

Kun ilmoittaudut sairaalaan, he laittavat sinulle valkoisen rannenauhan, jossa on sinun nimesi. On olemassa erillaisia rannenauhoja, jotka symbolisoivat eri asioita. Punaiset rannenauhat kuuluvat kuolleille ihmisille.

Eräs kirurgi työskenteli yövuorossa eräässä sairaalassa. Hän oli juuri saanut valmiiksi erään leikkauksen ja oli matkalla kellariin. Kirurgi meni hissiin ja hississä oli vain yksi ihminen. He rupattelivat normaalisti, sillävälin, kun hissi laskeutui. Kun hissin ovet aukesivat, toinen nainen oli tulossa hissiin, mutta kirurgi löi hissin ovien sulkunappia ja rämpytti toista nappia ylimpään kerrokseen. Yllättynyt nainen vaati tietään kirurgin töykeyttä ja sitä, miksi hän ei päästänyt toista naista sisään.
Kirurgi sanoi: "Tuo oli se nainen, jonka juuri leikkasin. Hän kuoli leikkauspöydälle. Etkö nähnyt sitä punaista ranneketta?"
Nainen hymyili ja nosti kätensä: "Ai tälläistä?"

Painajainen

”Olin leirillä missä oli paljon porukkaa. Zippailtiin ulkona poltellen röökiä ystäväni Jonin kanssa. Ei aikakaan kun eräs toinen hyvä kaverini Juha tuli kertomaan että on jättänyt huoneeni pöydälle kirjeen. Kysyin tietysti että miksi ihmeessä ja hän sanoi että se on jäähyväiskirje kun hän on aikeissa jättää suomen. Aloin itkemän aivan hillittömästi. Seurassani ollut Joni alkoi lohduttaa minua sanoen "Mul on sulle lahja.. Sellainen unipeli, sekin on sun pöydälläs" Kiinnostuin heti et mikä ihme sellainen oikein on.
Huoneeseen päästyäni huomasin pöydällä neliön mikä koostui pienistä erivärisistä palasista missä jokaisessa luki jokin sana. Pöydällä oli myös Juhan jättämä kirje ja pari keppiä joissa oli ulokkeita. Tiesin keppien kuuluvan unipeliin olennaisesti. Nostin neliön käteeni pöydältä ja vääntelin sitä joka suuntaan.

Mietin pääni puhki mitä helvettiä tällä oikein tehdään ja miten aloitan pelaamisen. Yhtäkkiä kaikki maailman ääriviivat alkoivat mullistua, kävely muuttui vaikeaksi ja kaikkialle oli tullut pimeää. Tajusin että olen päässyt peliin sisään. Laskin unipelin pöydälle ja lähdin kävelemään pois huoneestani. Oven ulkopuolella oli pimeä käytävä joka jatkui loputtomiin. Kun silmäni tottuivat pimeään huomasin Joninkin olevan käytävässä kanssani. Hän katsoi suoraan silmiini ja nauroi kolkkoa naurua joka kaikui pitkin käytävän seiniä. Olin jo kysymässä mitä täällä tapahtuu kun yhtäkkiä heräsin. Käytävä oli taas normaali ja Joni oli kadonnut. Vaikka kokemus olikin outo niin halusin heti tietää laitteesta lisää.

Myöhemmin päivällä huomasin että parilla muullakin leiriläisellä joita en tuntenut oli unipeli mukana. He makoilivat sängyllä ja kääntelivät laitetta käsissään. Utelias kun olen menin kysymään laitteesta. Vastaus oli simppeli; ”Nää aiheuttaa sulle psykedeelisiä unia, eri väriyhdistelmät tuottaa erilaisia unia.” Hetken keskustelun jälkeen selvisi myös että laitteet ovat laittomia omistaa, mutta niitä sai vuokrata. Pian Joni saapui paikalle ja huomasin heti että hän ei ole ihan meidän muiden aaltopituudella. Hän huusi kuin mikäkin ja vaati saada telkkarin lujemmalle. Laitoimme hänet istumaan sängyn laidalle. Itse menin makaamaan sängylle katsellen uuden tuttavani unipeliä. Ei aikaakaan kun nukahdin taas.



Avasin silmäni ja istuin pienen keittiön lattialla. Keskellä huonetta oli suuri pöytä jonka toisella puolella, myöskin lattialla istui tyttö. En ollut uskoa silmiäni kuinka kaunis tämä tyttö oli. Vaaleat kiharretut hiukset laskeutuivat hänen mekkonsa päälle. Virheettömällä iholla oli muutamia pisamia. Ryömin pöydän ali hänen luokseen ja kun pääsin lähemmäs huomasin hänen silmänsä. Ne olivat jotain mitä en ollut koskaan eläissäni nähnyt. Niin kauniit että aloin haukkomaan henkeäni. Niin siniset että taivaskin häpeäisi väriään. Niin syvän siniset. Varovasti ja ääni väristen sanoin hänelle ”Olet kauneinta mitä olen koskaan nähnyt”. Tyttö kääntyi katsomaan minua syvälle silmiin ja totesi ”Oikeastikko? Tuolla minä olen.” 
Samalla hetkellä ovesta käveli sisään täysin saman näköinen tyttö. Samat vaatteet, samat silmät. Katsoin hämmentyneenä tapahtumia. Jostain syystä kuitenkin toistin vieressä istuvalle tytölle että hän on kauneinta. Heti kun sain lauseeni päätettyä ovesta sisään tullut tyttö muuttui lapseksi ja tämän jälkeen katosi. Vierelleni jäänyt tyttö tokaisi uudestaan ”Oikeastikko? Tuolla minä olen.” Katsoin taas ovelle ja meinasin saada paskahalvauksen. Ovella oli isokokoinen ihmisen ja vuohen sekoitus, joka katsoi suoraan minua, vaikkei sillä ollutkaan silmiä. Huusin täydestä kurkustani ”EN HALUA PELATA ENÄÄ” ja tipahdin takaisin leirikeskukselle.

Kaikki näyttivät olevan pelin valloissa. Tiesin että on yksi keino lopettaa kaikki. Nappasin puhelimen taskustani ja jostain syystä näytöllä luki ohjeet unipelin pelaamiseen. Niistä huolimatta klikkasin alakulmassa olevaa ”Quit Game” nappia ja heräsin oikeasti, siis oikeaan elämään, sängystäni.

Oheisen kuvan hahmo muistuttaa hieman näkemääni vuohi-ihmistä.”

A. B. C. D...

Kävelin kellarin ovelle ja aukaisin sen. Katsoin alas mustaan horisonttiin, jonka tunsin erittäin hyvin. Huitaisin vaaleat hiukseni pois tieltä, että voisin nähdä askelmat, etten kaatuisi.

”Voitko kuvitellä, että se oli kolme vuotta sitten tänään, kun tapasin sinut? Vaikuttaa niin pitkältä ajalta. Vai mitä, Patrick?” Saavutin portaiden alaosan ja nostin käteni, etsien narua, josta saisi valot päälle. Käteni huitoivat ilmaa jonkin aikaa, ennen kuin tunsin kylmän metalliketjun sormissani. Tartuin kiinni ja vedin siitä. Välittömästi, valo valaisi pimeän kellarin hämärähköllä kajollaan, joka roikkui katosta.

Kellarini ei ollut järjestelty. Se oli paikka, jonne tungimme haluamattomat tavaramme. Sen takia, että kellari oli valtava, sisälsi se roskia vähintään kahdenkymmenen vuoden takaa. Olimme eläneet koko elämämme täällä ja kellarimme kertoi elämäntarinamme ja lapsuudestanikin riittäisi muutama satu. Katsoin hajalla olevia nukkeja ja leluja, jotka makasivat portailla. Tavaroita lapsuudestani. Liian rikkonaisia leikkiin, mutta tunnearvoltaan niin arvokkaita, että en kehdannut heittää pois. Astuin päättömien nukkejen kasan yli ja työnnyin kiikkuhevosen, jonka pää oli rikki ja puoliksi mustaan likaan, joka korosti muuta valkoista kehoa, ohi.

”Tapasin ratsastaa tuolla hevosella niin, kuin ei olisi huomista. Näitkö kuvan minusta, kun olin lapsi. Se on takkini taskussa. Näytän sen sinulle myöhemmin.” Kävelin hyllyn, joka oli täynnä täyttämättömiä nallekarhuja, ohi ja lähestyin vaatekasoja.

”Kuten olet saattanut huomata, äitini on himohamstraaja. En usko, että hän on heittänyt mitään pois, jota olen käyttänyt. Hän on pitänyt jokaisen lelun, jokaisen kengän ja jokaisen vaatekappaleen. Olen yllättynyt, että täällä on jopa kasa käytettyjä nenäliinoja, joiden yli meidän on käveltävä.” Työnnyin läpi punaisten ja mustien vaatekasojen läpi. Ne olivat lapsuudestani. Vain mustaa ja punaista. En ikinä käyttänyt muita värejä. Ne eivät pukeneet minua, niin kuin musta ja punainen. Suosikkini oli kuitenkin punainen. Useimmat nukkeni pitivät punaisia mekkoja ja nallekarhuillani oli punaiset rusetit ja pidin punaisia pukuja peleissäkin. Se oli vain niin kirkas ja huumaava väri. Pysähdyin telineen eteen, jossa oli vaatteita minun ala-asteajoilta. Siirsin vaatteita syrjään, kunnes löysin asun, jota etsin. Hihaton, punainen mekko, jossa oli mustia täpliä kaikkialla. Ympärillä oli silkkinen, musta rusetti, joka sidottiin taakse. Otin sen henkarista ja nostin ilmaan.

”Muistatko tämän? Pidin tätä, kun ensimmäisen kerran tapasimme kolme vuotta sitten ensimmäisenä koulupäivänä. Se oli ensimmäinen päiväni julkisessa koulussa, enkä tuntenut sieluakaan ja sitten näin sinut. Pukeuduit siniseen kauluspaitaan ja khakihousuihin. Näytit niin komealta.” Pysähdyin laatikon eteen, jossa oli punainen ”P”. Vedin laatikon muiden alta, joissa oli 18 muuta merkintää punaisella. Nostin laatikon ja kuljin syvemmälle kellarille.

”En pystynyt pitämään silmiäni erossa sinusta. Näytit niin komealta. Sinun vaaleat hiuksesi oli kammattu sivulle, sinun vihreät silmäsi olivat täynnä intoa, kun näit ystäväsi. Olit niin täynnä elämää, niin täynnä iloa! Minun oli pakko puhua sinulle. Minun oli pakko olla ystäväsi. Tiesin, että kohtelisit minua eri tavalla, kuin muut lapset.” Kohtasin nyt pölyisen tiiliseinän, joka oli peittynyt kuivuneesta mudasta. Kellarin loppu. En voinut mennä minnekään. ”Ai, ei paikkaa, minne mennä… Paitsi alas.”

Tartuin lapioon, joka nojasi seinään. Olin pistänyt sinne, kun olin viisi. Jos vaikka tarvitsisin sitä. Ja aina tarvitsin sitä tiettyinä päivinä. Laiton laatikon maahan ja käännyin kohti sitä suuntaa, mistä tulin. Laitoin selkäni seinää vasten ja aloin hitaasti kävelemään, nopeuttaen askeleitani , laskien samalla aakkosia, kuten aina tein.

”A. B. C. D. E. F. G. H. J. I. K. L. M. N. O…P!” Piirsin X –kirjaimen maahan kenkäni kärjellä. Otin askeleen taakse ja iskin lapion maahan, kohtaan, jonka olin juuri merkinnyt.

”Kaikki tytöt luokallamme pitivät sinua komeana. Olit niin kaunis poika, Patrick. Nätti Patrick. Siksi he kutsuivat sinua. He sanoivat, että jos käyttäisit mekkoa, olisit tyttö. Ei. Olit liian komea ollaksesi tyttö.” Muta jalkojeni alla muuttui kosteammaksi, kun kaivoin syvemmälle. Kova maa teki lopulta tilaa pehmeämmälle. Paljon helpompaa kaivaa ylös. Paljon helpompaa saada haluamansa.

”Päivän lopuksi en sanonut sinulle sanaakaan. En tavuakaan. Hyväksymätöntä, jos minulta kysytään. Joten, kun näin sinut kävelemässä kotini suuntaan, päätin puhua sinulle. Pääsimme hyvään alkuun. Olimme, kuin paita ja peppu. Pidit sinisestä ja minä punaisesta. Pidin kissoista, mutta sinä olit allerginen. Lempiruokasi oli pizza, mutta minä olin laktoosi-intoleranssi. Meistä olisi voinut tulla hyvät ystävät.

KLANG. Lapioni metallikärki oli osunut johonkin. Pysähdyin ja heitin lapion pois kuopasta. Olin aivan mudassa. Laskeuduin polvilleni ja aloin vetää pois hiekkaa, joka oli allani. Esti minua näkemästä sen, mitä halusin.

”Kun tulimme talolleni, pyysin sinut sisään leikkimään. Ja sinä tulit. Joten näytin sinulle minun huoneeni, mutta kun näit minun nukkeni, kauniit päättömät nukkeni… Sinä kutsuit minua sairaaksi. Sairaaksi! Olit kuten kaikki muutkin. Et ollut mukava ja kiltti, kuten kaikki sanoivat. Olit ruma! Olit ruma ja loukkaava! Aivan kuten kaikki muutkin! Maailma ei tarvitse enempää sinun kaltaisiasi. Koitit juosta pakoon. Päästä pois, kuten kaikki muutkin, mutta sinä… Sinä kaaduit. Aivan, sinä kaaduit ja osuit keinuhevoseeni. En voinut tehdä mitään.” Yletyin vihdoin puulaatikkoon. Nousin ylös kuopasta ja tartuin laatikkoon, jossa oli punainen ”P”. Aukaisin sen ja vedin ulos kasan uutisleikkeitä kadonneesta kaksitoistavuotiaasta. Sitten kuroin alas puulaatikkoon avatakseni sen. Katsoin kuvaa kauniista, vaaleahiuksisesta ja vihreäsilmäisestä pojasta ja sen jälkeen katsoin laatikon sisältöä. Suurin osa hiuksista oli jo kadonnut. Madot ja toukat olivat syöneet silmät ja iho, joka ei vielä ollut mädäntynyt, oli muuttunut ohueksi, melkein paljastaen luun. Minä hymyilin.

”Et enää niin kaunis. Vai mitä?” Seisoin laatikon yläpuolella, katsoen leikkeitä kädessäni ja vertaillen niitä siihen, mitä puulaatikossa oli. Menin lähemmäksi ja pistin leikkeet takaisin laatikkoonsa ja täytin kuopan. Kun olin valmis, pistin lapion takaisin paikalleen seinää vasten ja lähdin suunnistamaan takaisin kohti kellarin toista päätä. Laitoin laatikon takaisin hyllyyn ”O” ja ”Q” merkkisen laatikon viereen. Kävelin telineelle ja laitoin mekon takaisin paikalleen muiden punaisten asujen viereen. Kiipesin lelupinon yli ja suunnistin takaisin portaille. Kurotin metalliketjuun, joka oli pistänyt valon päälle noin tunti sitten. Käänsin sen pois ja kuljin portaat ylös.

”Hyvää yötä, Patrick. Nähdään ensi vuonna.”

Äidin rakkaus

Eräs iltapäivä, pariskunta oli matkutamassa autolla, kun kaukana etäällä he näkivät naisen keskellä tietä, joka heilutti käsiään pakokauhusta.
Vaimo käski miestään ajamaan ohi, koska saattoi olla vaarallista pysähtyä, mutta mies päätti ajaa ohi hitaasti, jotta hän ei jäisi ihmettelemään, mitä oli tapahtunut. Kun he pääsivät lähemmäksi, näkivät he naisen, jonka kasvot olivat mustelmilla ja haavoilla täytetyt, kuten myös hänen käsissään. He päättivät pysähtyä ja katsoa, jos pystyisivät auttamaan mitenkään.
Loukkaantunut nainen rukoili heitä auttamaan. Hän sanoi, että hän oli ollut miehensä ja vastasyntyneen lapsensa kanssa onnettomuudessa, joka tapahtui syvässä kuopassa. Nainen kertoi pariskunnalle, että hänen miehensä oli kuollut, mutta lapsi tuntui olevan hengissä.
Kulkeva mies päätti mennä alas ja yrittää pelastaa lasta ja hän pyysi loukkaantunutta naista pysymään vaimonsa kanssa auton sisällä. Kun mies pääsi alas, näki hän kaksi ihmistä etupenkiltä, mutta ei huomioinut sitä juurikaan ja nappasi vauvan nopeasti takapenkiltä ja nousi kuopasta viedäkseen vauvan äidilleen. Kun hän pääsi kuopasta, ei hän nähnyt naista missään ja kysyi vaimoltaan, mihin hän oli mennyt. Vaimo sanoi, että nainen oli seurannut miestä kuopassa olevalle autolle.
Mies meni takaisin autolle etsimään naista. Hän näki selvästi, että pari etupenkillä oli kuollut ja toinen heistä oli erehtymättä nainen, joka oli pysäyttännyt heidät.

Creepyimage galleria #1

Muutamia kuvia näin synkentyvään iltaan:

Tähän kuvaan liittyy jonkinnäköinen tarinakin, mutta en muista nyt juuri, mikä se on, enkä ole löytänyt tarinaa mistään toistaiseksi.